Hyvää uutta-vuotta!

Sinne jäi vuosi 2014, tervetuloa 2015! Koko syksyn olen yrittänyt kirjoittaa koostetta Jujun maastotreeneistä, jotta voisin sitten keväällä muistella mihin niissä jäätiinkään, mutta ei tämä blogikirjoittelu vaan meinaa edistyä. Nyt yritän kuitenkin muistella jotain tärkeimpiä.

Vuoden kohokohta oli tietenkin Jujun syntymä tammikuussa ja muutto meille maaliskuussa. Juju on vuoden mittaa osoittautunut aika lailla sellaiseksi koiraksi kuin toivoin saavani. Sosiaalinen, avoin, tasapainoinen ei turhan terävä eikä liian vilkas. Tasapainottaa mukavasti Jekun terävää ja vilkasta olemusta. Arki sujuu hyvin, kotona Juju on ollut koko ajan tosi helppo. Se on hyvin huomaamaton silloin kun mitään ei tapahdu ja vaikka vähän tapahtuisikin niin Juju pysyy kasassa. Juju on melko rohkea ja itsevarma, häntä pystyssä ottaa vastaan uudet paikat, tilanteet, ihmiset ja koirat. Tällä hetkellä tuntuu olevan tarvetta vähän alistaa toisia koiria (samoin kuin joitain ihmisiäkin) mutta muuten Juju on varsin kiltti. Ihmisten kanssa Juju on täysin varma, se rakastaa yhtä lailla isoja humalaisia miehiä kuin lapsiakin (joiden kanssa se tosin saattaa riehaantua liikaakin), paria ihmistä se on syksyn mittaa pöhissyt, mutta luulen että nuo menee mörköiän piikkiin. Jekulle tyypillistä ylikiihtymistä, epävarmuutta ja terävyyttä ei Jujussa ole esiintynyt, mikä tekee elämän sen kanssa helpoksi.

Veljekset kuin ilvekset, yhtä pöhelöitä

Juju on melko saalisviettinen ja taistelutahto on ehdottomasti hyvä. Saalisvietti kehittyi kohtuullisen hitaasti ja kun Juju ei myöskään ole missään vaiheessa ollut ahne, meni minulla välillä treenaamisen lomassa sormi suuhun. Kesällä treenattiinkin aika vähän, mihin tietty vaikutti myös epäinhimilliset helteet. Nyt Juju leikkii hyvin, mutta edelleen se on melko häiriöherkkä ja treenikaverit saattaa kiinnostaa enemmän kuin minun kanssa tekeminen. Omalla porukalla (Jane ja Jekku siis "häiriöinä") treenit Jujun kanssa sujuu hyvin ja hyvällä motivaatiolla, joten ei se ole kuin häirötä pikku hiljaa lisää. Talven mittaa pitää ehdottomasti treenata mahdollisimman paljon pahoja häiriöitä, joita on (porojen lisäksi) juoksevat ja kiljuvat lapset, palloa pelaavat lapset, leikkivät koirat yms. Eli kaupungille siedättymään heti kun keli vähän lauhtuu.

Ainoa kunnon haaste on Jujun kanssa toistaiseksi ollut sen riistavietti. Toisin kuin aikaisemmat koirani, Juju on ollut melko nuoresta saakka tosi kiinnostunut myös riistan jäljistä. Riistavietin ohella melko itsenäinen luonne ja välillä belgiksi niukantuntuinen miellyttämisenhalu sai minut kesällä raapimaan otsaani aika monta kertaa. Mutta koko ajan meillä on hommat kuitenkin edenneet oikeaan suuntaan ja nyt Juju jo tekee ja kulkee mukana ihan täysillä. Metsän riista se vaan edelleen kiinnostais välillä enemmän kuin oma lauma. Kesä meni hyvin kun poroja ei näkynyt metsälenkkiemme varrella. Elo-syyskuussa ne sitten ilmestyivät metsiin ja hidasälyisenä hämäläisenä tajusin ongelman vasta kun Juju oli 2 kertaa päässyt poron perään ja saanut nuppinsa melko sekaisin. Poroja oli meidän lenkkien varrella aivan mielettömästi ja arvelen, että kiihdyttävät porojahdit sattui sen verran sopivaan ikään, että pikkupoika todellakin meni niistä vähän sekaisin. Jonkin aikaa  metsälenkit oli pelkkää kaahottamista hajujen perässä, ruoka ei kelvannut, lelu ei kelvannut, kiellot, kutsut ja kehotukset kaikui kuuroille korville kun Juju liiteli aivan toisessa ulottuvuudessa mitä me muut. Vähitellen Juju on rauhottunut eikä enää koomaannu jokaisesta jäljestä ja äänestä. Ruoka maistuu paremmin ja ollaan päästy treenaamaan rauhottumista ja luoksetuloja kunnolla. Pillin otin käyttöön ja se tuntuu toimivan ainakin pysäyttäjänä hyvin.  Olin jo varovaisen toiveikas että Jujustakin saa ihan kelpo metsässä liikkujan kunnes viikonloppuna sattui tapaus joka romutti koko syksyn treenit ja vaivutti minut takaisin epätoivon synkkiin syövereihin...

Lenkkeiltiin pitkästä aikaa Vennivaarassa, Juju alkuun liinassa kun käveltiin erotusaitojen ohi. Laskin Jujun näiden jälkeen irti, kun koko tienoo oli niin hiljainen, hanget putipuhtaat eikä ainoatakaan poron jälkeä missään.  Käveltiin turistien kodalle menevää kelkkauraa, mutta joku kumma aivopieru sai minut takaisin tullessa ottamaan toisen kelkkauran siinä uskossa että se olisi turistien tekemä myös. Vaikka tosiasiassa se oli poromiesten tekemä reitti syöttöpaikalle... Ja siellä oli tietenkin poro. Ennen kun tajusin että olemme tulossa porojen ruokapöytään, Jekku ja Juju otti hatkat. Jekku tuli samantien, mutta Juju aloitti haukkumisen jota kesti semmoisen 45 minuuttia. Pororiepu oli sitä mieltä, että hän ei ateriaansa jätä eikä lähde pakoon vaan jäi puskemaan ja uhittelemaan Jujulle. Tämä oli Jujun mielestä tietenkin paras leikki ikinä. Minä lähdin katsomaan (tajuamatta edelleen että siellä oli poro) mitä Juju haukkuu mutta lähelle päästyäni molemmat siirtyi vähän kauemmaksi, ja sitten taas kauemmaksi ja kauemmaksi. Minun huudot kaikui täysin kuuroille korville, Juju haukkui ja poro raukka yritti Jujusta eroon, välillä näyttäen siltä kuin poro ajaisi Jujua takaa, eikä toisinpäin. Lopulta sekä Juju että poro ajautuivat syvään hankeen ja väsyivät sen verran että sain ne kahlaamalla kiinni.  Avoimella jängällä Jekku rupesi innostumaan porosta myös sen verran, että sillekin piti selkeyttää että poron luokse ei todellakaan mennä. Karjuin "maahan" niin lujaa että siihen jähmettyi varmasti koko lähiseudun luomakunta. Porokin jäätyi niille sijoilleen, en tiedä oliko se enemmän kauhuissaan minusta vai Jujusta vai väsynytkö vaan. Sain Jujun sitten ns rysän päältä kiinni ja kerroin sille että poron kiusaaminen on kertakaikkisen HYI. En tiedä kuinka paljon siitä oli hyötyä, mutta toivon että meni edes vähän jakeluun. Olin itse siinä vaiheessa jo aika ärsyyntynyt. Käsittämättömän turhauttavaa juosta perässä ja huudella kuuroa murrosikäistä koiraa ja toisaalta olla huolissaan vuoroin koiran ja vuoroin poron vuoksi. Sen lisäksi että mieleen vyöryy armoton ketutus kun tajuaa että saa aloittaa kaiken treenamisen "alusta".  Seuraavana päivänä jo aavistuksen verran nauratti muistikuva Jujua jahtaavasta porosta. Ja jos jotain positiivista hakee, niin Juju ei vaikuttanut hirveän verenhimoiselta. En tiedä olisiko sillä ollut tilaisuutta, mutta ei se kertaakaan näyttänyt siltä että se yrittäisi poron kimppuun. Samalta se näytti kun haukkuessaan Jekkua. Ehkä se ei olekaan mikään suuri metsästäjä, saalisviettinen ja kuriton kyllä. Ei tässä auta muu kuin treenata. Nyt Juju kulkee metsässä vähän aikaa liinassa ja kun kerran liinassa ollaan, voisi hakea ne porotokat saman tien treenin alle. Ei enää vältellä niitä vaan todellakin treenataan niiden keskuudessa.

Minäkö ehkä vähän tuhma?

Jälkitreenit jäivät syksyllä vähän vaiheeseen riistaongelman takia. Minulle tuli tenka på kun en keksinyt miten motivoisin Jujun ihmisjäljelle siinä vaiheessa kun sillä oli suurin kiihko porojen ja jänisten jäljille (joita niitäkin riitti). Ruoka ei kelvannut eikä Juju syttynyt leikkimään jäljellä. Ennen poro-ongelmaa, Juju ajoi jälkeä teknisesti ihan hyvin, mutta motivaatio ei minusta ollut ihan kunnossa. Erityisesti jäljellä on ollut vaikea keksiä mistä Juju palkkaantuu kunnolla. Nenän käyttö ja jäljestäminen on itsessään Jujulle tosi palkitsevaa, mutta miten kerrotaan että riistan jäljet on EI ja ihmisen jälki Joo. Siinä on vielä mietittävää. Loppusyksyllä, kun maahan oli satanut jo ihan ohut lumipeite, tein vielä muutamia jälkiä lähimetsään (Jääskeläiseen). Metsä osoittautui jänisten temmellyspaikaksi ja sain huomata miten jäniksen jäljet vei Jujua. Pystyin tähän myös puuttumaan (estämään liinalla) koska näin omin silmin missä kulkee ihmisen ja missä jäniksen jälki. Tämä lähti toimimaan jotenkuten, mutta sitten tuli lunta lisää ja piti jäädä talvitauolle. Suunnitelmissa on vielä talven aikana tehdä muutamia jälkiä auratuille kentille, joissa tarkoituksena on vaan kohottaa motivaatiotaa ihmisjäljelle. Viime viikolla jo tehtiin yksi katsastusaseman parkkipaikalla. Jäljen tekijänä ja loppupalkkana oli Riitta makupalarasian ja pallon kanssa. Ihan hyvä idea, mutta toteutus ontui kun Juju näki toisessa päässä kenttää olevat ihmiset, ei meinannut tajuta jäljestää vaan oli ehkä enemmän hakumoodissa. Ens kerralla en lähetä heti jäljentekijän perään, vähän pitää rauhottaa että hoksaa ja malttaa nostaa jäljen. Mutta hirveän kivaa se tuntui olevan kun löysi "maalimiehen" jäljenpäästä, joten motivaatiota tuolla varmasti saa lisää. Keppien ilmaisua voisi myös talvella treenata. Ne jäi siihen pisteeseen, että Juju ilmaisi kun erikseen treenasi lyhyitä jälkiä joiden päässä keppi, mutta keskellä jälkeä niihin ei reagoinut. Mietintään jäi tässäkin palkkaus. Jäljestäminen tuntui paremmalta palkalta kun kepeistä tarjotut makupalat tai leikit, joten Jujua tuntui lähinnä ärsyttävän että pitäisi kesken hyvän jäljen pysähtyä.

Puuhkahäntä

 Hakutreenit jäi talvitauolle oikeastaan ihan hyvässä vaiheessa. Juju syttyi syksyn mittaa maalimiesten kanssa leikkimiseen niin, että apuja pienennettiin ja joitain kertoja lähetin Jujua ihan valmiille maalimiehille.  Haussakin piti ensin vähän testailla palkkausta, mutta kun leikkiminen rupesi sujumaan, nousi motivaatiokin sille tasolle että esim tuoreet poronjäljet radalla ei keskittymistä haitanneet. Samalle tasolle pitäisi saada motivaatio ihmisjäljellekin jotta riistanjäljet saisi unohtumaan. Talven aikana oli tarkoitus treenata ilmaisua, mutta en vieläkään ole pystynyt päättämään että olisiko se haukku vai rulla. Uskoisin että Jujusta saisi ihan hyvin haukkuvan hakukoiran, mutta en ole saanut sitä haukkumaan. Pari suojelumaalimiestä on Jujua haukuttaneet ja niille on haukku irronnut hyvin. Pitää kokeilla haukuttamista hakumaalimiehillä. Uskon että kun Jujun saa aloittamaan, se haukkuu hyvin. Haukkuuhan se poroakin 45 minuuttia ilman ongelmaa :D

Esineruutua treenattiin aktivointimielessä myöhälle syksyyn ja tässä Jujulla toimii sekä nenä että motivaatio. Pari kertaa poronkellot kilkatti taustalla ja Jujulla nenä veti poroihin päin, mutta se silti työskenteli ruudussa ja toi esineet. Tässäkin siis motivaatio ja työmoraali on hyvät. Esine-etsintää kokeilin syksyllä myös metsälenkeillä kun Jujulla meinas nenä vetää riistan perään. Toimi hyvin, joten tässä myös on yksi työkalu millä yritän saada riistaviettiä hallintaan. Paljon luvallisia hommia mihin viettiä purkaa.

Aino (8 kk Picardi) kävi kylässä

 Seniorikoirien vuosi on mennyt kohtuullisen hyvin. Ainakin näin vuodenvaihteessa voi todeta että molemmat on suunnilleen samassa kunnossa kuin vuosi sitten. Jekun selkäongelmat on ennallaan. Minä olen paremmin tietoinen oireista ja tarkkailen sitä enemmän, mutta vaikka tuntuu että oireita on enemmän, tosiasiassa minä vaan huomaan ne paremmin. Pahoja päiviä ei koko vuonna ole ollut kuin muutama. Silloin Jekku on haluton liikkumaan, roikottaa jotain jalkaansa ja on selkeesti kipeä. Nämä oireet on yleensä selittynyt edellispäivän liian raskaalla liikunnalla tai toisen koiran kanssa riehumisella. Tasainen, pitkäkestoinen liikunta sen sijaan tuntuu tekevän hyvää. Syksyllä eläinlääkäri suositteli pysyvämpää kipulääkettä ja Doloxia on mennyt nyt melko säännöllisesti, mutta ei kuitenkaan koko aikaa. Hierottu on ja helmikuussa päästään taas osteopaattille.

Itsenäisyyspäiväviikonloppuna Usva oli hoidossa ja minä kokeilin minkälaista olisi  omistaa 3 mustaa...

Janen takapääheikkous paheni syksyllä ja Jane kävi eläinlääkärinkin lähmittävänä, mutta selkeää syytä tai kipukohtaa ei löytynyt. Jaana-Kaisa Timonen arveli kesällä että Janella on jonkun verran ahtaumaa lannerangan "takapäässä" (lähellä häntää), nikamalukkoja myös ja oireet varmaan viittaa sinne. Mutta liikunta auttaa tähänkin vaivaan. Koin syksyllä huonoa omaatuntoa kun en kerennyt tehdä Janen kanssa erillisiä lenkkejä vaan se "joutui" useimmiten meidän mukana vähän (minun mielestä) turhan pitkille lenkeille. Jane jaksoi kuitenkin omaan tahtiinsa mukana ja pikkuhiljaa se rupesi liikkumaan reippaammin, paremmalla askeleella ja suorastaan nuortui silmissä. Liike tuntui olevan sopiva lääke ja loppuvuodesta Jane on voinut todella hyvin. Koko joulukuun Jane on tehnyt samat lenkit kuin Jekku ja Juju (Jujun kanssa tosin tehdään vielä omia treeni- ja metsälenkkejä) eikä se ole kertaakaan halunnut kesken kääntyä kotiin. Syksyllä oli muutama pahempi närästyskohtaus jolloin epäilin että Jane on vakavamminkin sairas, mutta närästyslääke auttoi ja nyt on vatsaongelmatkin pysyneet kurissa. Raakaruoka, piimä, kalkki purkista (luut tuntuu närästävän) ja Antepsin tarvittaessa pitää Janen pirteänä.

Teräsmummu